Missä olet, Granger?

Vastakohtana kitisijän toiveelle ahtaa neiti Grangerin suu umpeen niillä tämän kärttämillä Hyvän Oppilaan plussapalluroilla, tuli mieleeni esittää myös asian toinen puoli.

Grangeria alkaa kaihomielisesti kaivata siinä rakastettavassa tilanteessa jossa kukaan luennolla ei vastaa yhteen ainoaankaan luennoitsijan kysymykseen, puhumattakaan että aiheesta josta oli tarkoitus keskustella myös syntyisi keskustelua. Herranen aika, siinähän voisi vaikka oppia jotain jos käsittelisi aihetta - eihän nyt sellainen käy opintoviikkojen tehokeruuseen!

Yritä siinä sitten hillitä itsesi kun olet jo neljännen oman peräkkäisen puheenvuoron jälkeen odotellut kymmenen sekuntia vilkuillen ympärillesi jos yhtään kellään muulla olisi edes pieni piipahdus sanottavana viimeisimpään kysymykseen. Siinä kun luennoitsija alkaa jo näyttää kovin turhautuneelta ja itsellä olisi vielä jotain sisältöpitoistakin sanottavaa tarvitsee todella voimakasta itsekuria olla nostamatta sitä pientä kättään ylös. "Niin että... tota... että mitäs te ajattelette tästä? Että ei mitään tule mieleen? ... Eikö yhtään mitään?" Mutta jos nyt joku muu kuitenkin välillä, eihän tämän kaksinpuhelua ole tarkoitus olla. Ja korvissa alkaa voimistuen kaikua muiden närkästyneet ajatukset "Mitä toi tossa vielä suutaan aukoo, antaisi auktoriteetin puhua." Liikaa ei saa itseään tuoda esille, muuten joku vielä luulee että sisällä asuu pieni Granger.

Tarkoitukseni ei toki ole vastustaa toveri kitisijän kirjoitusta - Grangerit ovat vaarallista materiaalia ja niiden käsittelyssä pitää olla tarkkana ettei aiheudu kitisijän kuvaamaa hermotuhoa. Oikein käytettynä niistä voi kuitenkin olla hyötyäkin piristämässä auktoriteettien lumoavan äänen perässä juoksevaa akateemista opiskelijayhteisöä, jossa pitää monesti olla varovainen ettei vain ilmaisisi että on (iik) kiinnostunut asiasta, ja että vieläpä (iik iik) osaa sanoa siitä jotain.