Misantropian esiasteet

Välillä minulle tulee päiviä tai kausia, jolloin voisin toivottaa koko muun yhteiskunnan suorinta tietä niin pitkälle kuin pippuri kasvaa, pois silmistäni. Näinä päivinä olisi kai fiksuinta jäädä kotiin omiin oloihinsa, mutta joskus on pakko liikkua ihmisten ilmoilla.

Julkiset kulkuvälineet ovat melkeinpä pahimpia, niissä kun harvoin välttyy kuulemasta muiden keskusteluja, olivat ne sitten kännykän välityksellä hoidettuja tai vieruskaverin kanssa puhuttuja. Mitä enemmän yrittää olla kuuntelematta, sen paremmin kuulee joka sanan. Ärsyttävintä on se, kun huomaa keskustelun olevan ihan hakoteillä, mutta ei voi mennä jakamaan tiedon valoa tietämättömille, koska silloin osoittaisi seuranneensa keskustelua.

Esimerkiksi tämän viikonlopun aikana jouduin Tampereelta lähteneessä junassa todistamaan, kuinka kaksi parikymppistä tyttöä pohdiskeli, mihin suuntaan Tampereelta pääsee junalla. Heistä oli kummallista, että Jyväskylään kulkevat junat lähtevät ensin sitä rataa pitkin, jota Hämeenlinnaan kulkevat junat menevät. Tulivat siihen tulokseen, että kaipa se sitten jossain vaiheessa kääntyy eri suuntaan ("Kääntyykö se sitten enemmän länteen?"), mutta en viitsinyt huomauttaa, että ajamme muuten juuri parhaillaan sen vaihteen ohi. Tyttösten mielestä oli lopulta ihan järkeenkäypää, että kyseiset junat lähtevät samaa rataa pitkin, sillä "Eihän tästä Tampereen asemalta kai enää pääse pidemmälle...". Olisi suotavaa tutustua siihen kotimaan maantietoon...

Junalla matkustaminen on harvoin mukavaa. Erityisen ärsyttävää se on silloin, kun saa paikan sellaisesta kohdasta, että useammalla kuin yhdellä suunnalla on lapsiperhe. On niin maan perkeleen ihanaa kuunnella taemmalla penkkirivillä lallattavaa pikkutyttöä, joka laulaa Pyjamabanaanien tunnuslaulua (ja vieläpä väärin, banaanipyjamista se lauleskeli), kun pari penkkiriviä edempänä on neljän ala-asteikäisen ryhmä, joka pelaa jotain äänekästä korttipeliä. En myöskään arvosta kovin korkealle sitä, että kännykkään puhutaan pitkään ja kovaa. Koko vaunua taatusti kiinnostaa tietää, että Santerin äiti rakastaa Santeria tosi paljon, ja että Santerin veljeä Tomiakin äiti rakastaa kovasti, täysin samoin intonaatioin.

Kun minulla on misantropiakausi meneillään, kaikki mahdollinen tuntuu ärsyttävän. Joskus kadulla kävellessäni höpisen mielessäni kommentteja vastaantulijoista. Arvostelen itsekseni pukeutumista, meikkiä, käyttäytymistä, ulkonäköä ja ties mitä kaikkea, tuomitsen ihmiset sekunnin murto-osassa ja katselen nenänvarttani pitkin. Kaikista löytyy jotain pahaa sanottavaa, minkäslainen misantrooppi se nyt olisi, joka ei kaikkia tasapuolisesti vihaisi. Pelkät vieraat naamataulut riittävät ärsyttämään, ja jos tarvitsee vielä seurata jotain erikoista käytöstä, kuten vaikkapa pissiksen puolituntista meikkausoperaatiota, on jo hilkulla, etten ala laukoa kommentteja ääneen.

Sitten ovat vielä nämä ihmiset, jotka ovat Väärässä. Viimeisin havainto lienee se, kun keskustelunaiheena olivat erinäiset mehut, ja keskustelukumppanin mielestä tuoremehu ja mehujuoma (juice, dryck) ovat Ihan Samaa Tavaraa. Yritin kyllä selittää, että kuules, kyllä tuoremehu on paljon sakeampaa ja aidompaa, mehujuomat ovat nimensä mukaisesti jotain sekoitelitkuja, enkä ymmärrä, miksi kukaan sellaisia sokeriliemiä joisi, jos on tuoremehuakin tarjolla. Ehei, ei niissä kuulemma mitään eroa ole.

Luennoilla käydessään törmää myös jos jonkinmoiseen verenpaineennostajaan. On se niin mukavaa, että luennolle tullessa ei voida pistää puhelinta äänettömälle. On myös todella Fiksua ja Kohteliasta puhua puhelimeen kesken luennon. Erityiskiitokset myös niille viimeviikkoisille takanani istuneille nuorukaisille, jotka katsoivat asialliseksi hoitaa jonkun aivan muun kurssin laskutehtävien ratkaisun luennon lomassa, eivätkä edes voineet puhua kuiskaten.

Onhan tämä nyt ihan pikkumaista nipottamista, kun kaivelen ties mitä pikkuriikkisiä ärsyttävyyksiä. Vika kun kuitenkin on minussa, ei yhteiskunnassa mikään ole pielessä, minä vain olen vähän liian herkkä ihmisten typeryydelle.